13. marraskuuta 2016

Salon teatteri – Bussi Somerolle

Pitkästä aikaa harvinaisempaa juttua, mutta toivottavasti tästä tulee tapa!

Kolme vuotta piti asua Salossa ennen kuin päädyin katsomaan ensimmäistäkään paikallista teatteriesitystä. Rauli 'Badding' Somerjoen elämästä kertova Bussi Somerolle kiinnosti kuitenkin niin paljon, että sain takamukseni liikkeelle ja sain vielä mukaan puolisoni ja äitini.

En ole ihan varma, ovatko Salon teatterin näyttelijät ammattilaisia vai harrastajia. Jotenkin odotin, että harrastajia, mutta näytelmän taso viittaa kyllä ammattimaisuuden puolelle aika vahvasti. (Ja missä se raja nyt sitten siinäkin menee...)

Bussi Somerolle on kokoillan näytelmä. Kesto oli 2,5 h, sisältäen yhden 25 minuutin väliajan. Olisin ehkä etukäteen tuskastellut pitkää näytelmää, mutta viidestä kohtauksesta rakentuva kokonaisuus oli erinomaisesti tasapainossa. Ensimmäinen puolisko, näytökset 1–3 koskivat Baddingin lapsuutta ja nousevaa tähteyttä. Loppupuolisko, näytökset 4 ja 5, käsittelivät vakampia aiheita. Alun meno ja meininki vaihtui siis epätoivoiseen suruun, mutta kaikki tämä tunnejuoksutus tehtiin todella tyylikkäästi. Etenkin Baddingin kuolema toteutettiin lopussa kauniisti ja kunniottavasti. Esityksessä oli mieletöntä herkkyyttä ja kyllä jouduin kyyneleitä nieleskelemään.

Rauli Badding Somerjoen rooliin ei sovi kuka vain. Rooli on vaativa. Baddingissä yhdistyi herkkyys ja rock, alkoholismi ja lapsekkuus, terävä kieli ja kiltteys. Lisäksi Baddingiä esittävän tyypin on syytä osata laulaa, sillä playbackin käyttäminen olisi vähän petkuhuiputusta.
Tässä näytelmässä nuorta Baddingiä esitti Teemu Veikkolainen, vanhempaa Pasi Nikula. Kummankin roolisuoritus oli erinomainen! Veikkolainen oli herkkä, puhtoinen, vilpitön – ja tietysti aivan mielettömän suloinen. Nikula tavoitti taas hienosti alkoholisoituneen Baddingin katkeruuden, uuden toivon ja innon. Minusta juopon näytteleminen ei ole kovin helppoa, mutta tämä meni läpi ihan kympillä.
Muissa rooleissa silmään pisti erityisesti M. A. Nummista näytellyt Aki-Matti Kallio, joka nauratti suunnattomasti vielä kotonakin jälkikäteen, sekä Baddingin äitiä näytellyt Teija Lampela, joka istui rooliinsa todella hyvin. Erityismaininta on annettava myös näytelmässä olleille nuorille naisille, jotka näyttelivät sujuvasti niin kylän juoppoämmiä kuin innostuneita fanityttöjäkin.

Musiikkia ja laulua on kehuttava vielä erikseen. Playbackiä ei siis kuultu, vaan paikalla oli ihan ehta bändi ja Badding-roolinsa vetäneiltä kuultiin tasokasta laulua. Lavalla tietysti kuultiin isoja hittejä, kuten Valot, Tähdet, tähdet, Mun sormuksein, Fiilaten ja höyläten jne., mutta myös harvinaisempaa tavaraa, kuten M. A. Nummisen Jenkka ulkosynnyttimistä (jonka Badding esitti).

Aikamoista hehkutusta? No... Minkäs minä sille mahdan! Esityksessä ei oikein ollut mitään, mistä moittia (välillä kyllä kutkutti päässä näyttelijöiden lievä tuttuuden tunne; "oonko mä nähnyt tuon kaupassa joskus vai mistä se on tuttu...?").
Käännän vielä veistä haavassa kertomalla, että kaikki näytökset on loppuunmyytyjä. En ihmettele lainkaan. En tiedä onko porukka miettinyt lisänäytöksiä, mutta siltä varalta kannattanee pitää silmällä Salon teatterin sivuja.

12. marraskuuta 2016

J. K. Rowling: Harry Potter ja liekehtivä pikari (2000 / 2001)

Harry Potter and the Goblet of Fire
Suomennos: Jaana Kapari
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 768
Mistä minulle: oma ostos

Potterit pika-arvioineen jatkuvat! Harry Potter ja liekehtivä pikari on sarjan neljäs kirja ja sivumääräkin on tuhti edellisiin verrattuna. On tosin sanottava, että näissä on ollut aika väljä taitto ja isot marginaalit. Ehkä se on helpottavaa nuoremmille lukijoille? Olisi nämä siis saatu tiiviimpäänkin pakettiin.

Liekehtivän pikarin keskiössä on siis Tylypahkassa järjestettävät kolmivelhoturnajaiset, joihin Harry ilman omaa syytään joutuu ottamaan osaa. Pidin hurjasti tästäkin osasta, jossa esiin tuodaan myös muiden maiden velhokulttuuria. Tylypahka ei ole maailman ainoa velhokoulu. Mihinköhän suomalaiset velhot menevät?

Tässä osassa on jo enemmän romanttisia viritelmiä ja viimeistään nyt lukijat hoksaavat, mitä Hermionen ja Ronin välillä on. Minusta he ovat kerrassaan oivallinen pari! Harry ja Hermione olisivat olleet tylsä superpariskunta.
Liekehtivä pikari sisältää taas edellisiä osiaan enemmän myös synkeitä sävyjä. Harry ja Ron riitelevät, ja Hermione ahdistuu kotitonttujen kohtelusta ja perustaa S.Y.L.K.Y.- yhdistyksen. Harrystä on kuoriutumassa angstaava teini – yksi syy, miksi en oikeastaan pidä Harrysta henkilöhahmona. En jaksa sitä kitinää ja sitten jaloutta tihkuvaa sankaruutta.

Sarjan tässä vaiheessa edellisten osien kertailu ja Harryn Kalkaros-inhon jatkuva alleviivaaminen alkaa tympiä. Huomaan myös ärtyväni tiettyjen henkilöhahmojen kuvauksesta. Monesti tuntuu olevan niin, että "pahikset" ovat rumia ja "hyvikset" nättejä/komeita. Miksi ihmeessä sen pitää mennä niin?

Jupinoistani huolimatta Liekehtivä pikari on laatukirjallisuutta ehdottomasti. Näin toisella lukukerralla on vain aikaa keskittyä myös niihin hienoisiin rosoihin.

9. marraskuuta 2016

J. K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki (1999 / 2000)

Harry Potter and the Prisoner of Azkaban
Suomennos: Jaana Kapari
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 456
Mistä minulle: oma ostos

Harry Potter ja kirottu lapsi on juuri saapunut kauppoihin, mutta minä vain bloggailen näistä vanhoista – hitaasti, mutta varmasti.

Harry Potter ja Azkabanin vanki ottaa varovaisen askeleen synkeyttä kohti koko sarjassa. Kaksi ensimmäistä osaa olivat vielä varsin kepeää lastenkirjallisuutta, mutta kolmas kirja näyttää mihin todella ollaan matkalla.

Tässä osassa näkyy myös vahvasti jo isomman juonen rakentelu ja petaaminen. Ei ne toki aiemmissa osissakaan mitenkään peiteltyjä ole, mutta Azkabanin vangissa maalataan jo isolla sudilla. Pidän myös taustalla näkyvästä valtapelistä Tylypahkan ja taikaministeriön välillä.

Ihailin vielä näin uudelleen lukiessanikin ankeuttajia. Siinä on loistavan hyytävä hirviö ja Kapari on loihtinut erinomaisen suomenkielisen sanan sille (eng. dementors).

Kolmannessa osassa alkaa pistää silmään edellisten osien tapahtumien kertaaminen ja mm. sen alleviivaaminen, että Harry ja Kalkaros eivät pidä toisistaan. Minä luin näitä putkeen, mutta vaikka ilmestymisväliäkin on, tarvitseeko ihan näin rautalankaa?

31. lokakuuta 2016

Anne Leinonen: Valkeita lankoja (2006)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 304
Mistä minulle: lahja

Vielä lokakuun viimeisenä päivänä näpytän kesäisen lukumaratonini kirjoja. Kertoo syksystäni hyvin paljon...

Taustaksi tähän bloggaukseen kerrottakoon, että sain tämän hienon novellikokoelman lahjaksi Annelta itseltään, kun menin hänen luokseen ensimmäistä kertaa kirjoitusleirille vuonna 2012.
Anne Leinosesta on näiden muutamien vuosien kuluessa tullut tietynlainen esikuva monessa roolissa: kirjailijana, kustannustoimittajana, vertaistukena, aktiivina. Pidän Annea etenkin spefikirjoittajien hyvänä haltiattarena. Anne ei saa taikasauvan näpäyksellä kirjoittajan asioita maagisesti sujumaan, vaan hän saa kirjailijan toimimaan itse niin, että antaa uskoa omaan työhön, omaan tekstiin ja omaan jatkamiseen.

Valkeita lankoja sisältää seuraavat novellit:
Koiperhoset
Mestariseppä
Rusakko
Kerran Gotlannissa
Umpipuun lapsi
Shh, shh, ne sanovat
Toisinkainen
Koska he olivat liian pyhiä
Huomenlahja
Hiekkameren jumalat
Velhonaisen salli elää
Jäiden lähdön aikaan
Lautturin tytär
Valkeita lankoja

Valkeita lankoja on kertojansa näköinen, hieno novellikokoelma. Leinonen näyttää laajan osaamisen skaalansa tieteiskirjallisuudesta uuskumman kautta fantasiaan. On historiaa, on tulevaisuutta – on jotain määrittelemätöntä muuta. Novelleissa kauttaaltaan näkyy vahva suomalaisuuden leima, varsinkin kansanperinteen muodossa.
Kokoelman moni novelli on huomioitu kunniamaininnalla tai sijoittumisella hyvin arvostetussa Portti-kisassa. Kokoelman niminovelli Valkeita lankoja on voittanut sekä Portin että Atorox-palkinnon

– ja jätti minut aika kylmäksi. En saanut siitä otetta. Samoin kokoelman alkupään novellit eivät puhutelleet minua. En muista niistä enää oikein mitään, se kertoo paljon.

Mutta ne, jotka kolisivat, kolisivat sitten kovaa. Ylivoimaisin suosikkini on Toisinkainen, joka kertoo toiseudesta monella eri tasolla ja siinä on aivan ihana kieli.

Tämä oli valinnut Jooimin silloin, kun oli nähnyt Jooimin kömpivän haaksirikkoutuneesta aluksesta ulos. Toisinkaiset olivat piirittäneet aluksen ja auttaneet ihmisen takaisin taivasalukselle. Tämä oli kulkenut joukossa, merkinnyt Jooimin tuoksullaan ja toiset olivat antaneet tälle kunnian. Kun Jooimin alus oli haettu taivasalukselle huoltoon, tämä oli taas seurannut mukana ja auttanut laitteen siirtämisessä.
Sitten kaupungilla myöhemmin Jooimin seuraan oli helppo lyöttäytyä ja kysyä aluksen voinnista. Lopulta tämä tarjoutui viihdyttämään. Jooim ei ollut torjunut, vaan oli ottanut viereensä. Aluksi Jooim oli tuoksunut omituiselta ja kuulostanut vieraalta, jopa vastenmieliseltä, mutta tämä oli sopeutunut muutaman kohtaamisen aikana. Oli pitänyt opetella istumaan tuolissa ja makaamaan sängyssä, koska Jooim piti kaikesta mikä muistutti ihmisten tavoista ja kaukaisen kotimaailman asioista. Lopulta tämä osasi enemmän ja oli lähempänä Jooimia.
Mutta joskus, kun Jooimin oli mennyt takaisin ihmisten taivasalukseen, tämä ripustautui orrelle, roikkui pää alaspäin ja kehräsi kansan ääniä ja tuoksuja.

Muita erityisen mieleenpainuvia olivat Kerran Gotlannissa, Shh, shh, ne sanovat, Velhonaisen salli elää ja Lautturin tytär.

Suosittelen kokoelmaa lämmöllä jokaiselle, joka haluaa lukea tasokasta kotimaista spefinovellistiikkaa.

30. lokakuuta 2016

Tommi Kinnunen: Lopotti (2016)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 368
Mistä minulle: arvostelukappale

Minulla on ollut monena vuonna ilo ja kunnia olla Helsingin kirjamessuilla myös lukupiiri-bloggaajana. Vaikka en enää vastaanota arvostelukappaleita, niin lukupiiribloggaajan työkeikkaan se kuuluu.

Tänä vuonna olin siis Tommi Kinnusen Lopotti-romaania käsittelevässä piirissä. Romaani on Kinnusen toinen. Se on itsenäinen jatko-osa kovasti pidetylle Neljäntienristeykselle. Löytövaaran sukutarina siis jatkuu ja tällä kertaa keskiössä ovat Onnin ja Lahjan tytär Helena, joka on sokea, ja Tuomas, joka on Helenan Johannes-veljen lapsi. Tuomas on myös homo, kuten Onni oli, mutta luonnollisesti aikakausi on eri ja haasteet erilaiset.

Lopotti oli minusta aavistuksen parempi kuin Neljäntienristeys. Teksti kulkee varmalla otteella. Kysyin lukupiirissä Kinnuselta, että onko häneltä tietoinen valinta jättää joskus virkkeistä subjekti pois. On, vastasi Kinnunen. Tyyli ei kyllä ole minun makuuni, mutta sellaista se on. Kyllähän se tuo tekstiin omanlaisensa rytmin.

Suosikkihenkilökseni nousi Helena. Kinnusen kuvaus Helenasta on hyvin vahva ja uskottava. Kinnunen olikin tehnyt sokeuden kanssa huolellista taustatyötä, mm. haastattelemalla informantteja. Sokeuden tuntua ei tavoiteta sillä, että näkevä sulkee silmänsä ja haahuilee ympäriinsä.
Morre ja kirjailija Tommi Kinnunen
Helenan kokemukset Helsingin sokeainkoulusta olivat näin 2000-luvun näkevän ihmisen kannalta katsottuna melkoisen karua luettavaa. Esimerkiksi valkoisen kepin käyttöä pidettiin huonona heikkouden merkkinä.
Aistimaailma taas oli hyvinkin mielenkiintoista. Helena kiinnittää paljon huomiota ääniin ja puheessa äänenpaino voi paljastaa kaikenlaista – tuoksut myös. Helena tietää erään henkilön valehtevan asuinpaikkansa, koska tämä ei tuoksu Kruununhaalta vaan Sörkalta.

Tuomaksen tarina oli hyvin koskettava, varsinkin tarinan loppupuolella. Tuomaksen luvut ovat nimetty Suomen euroviisukappaleiden sanoituksia hyödyntäen. Euroviisut ovat tunnetusti etenkin seksuaalivähemmistöjen kulttuuria, joten ratkaisu sopii Tuomaksen luvuille.
Joskin yhdessä luvussa, jossa Tuomas on euroviisudiskossa ja puhutaan paljon Euroviisuista, on väliin ripoteltu Haddawayn What is love -kappaleen sanoja. Se ei ole ollut Euroviisu-kappale. Eurodiskoa kyllä.

Lukupiirissä Lopottia moitittiin hiukan sekavuudesta, varsinkin tarinan alkupuolella. Tähän minun on myös yhdyttävä. Neljäntienristeyksen lukemisesta oli sen verran aikaa, että oli vaikea pysyä kärryillä henkilöistä ja sukulaisuussuhteista. Minulta kesti itse asiassa hetken aikaa tajuta, että tämä ylipäätään on kytköksissä Kinnusen esikoisromaaniin!

Lukupiiri oli tällä kertaa aivan erityisen mielenkiintoinen, koska paikalla oli myös Lopotin kääntäjiä. Piirissä puhutiin kääntämisen haasteista, juurikin esim. näiden lukujen nimeämisten kanssa. Siinä missä Tuomaksen luvut ammentavat Euroviisuista, ovat Helenan luvut lastenlauluja, virsiä ja iskelmää. Esimerkiksi Lopotin hollannintaja on ratkaissut asian hakemalla vastaavat hollantilaiset kappaleet.

Lopotti on aivan ehdottomasti luettava, jos piti Neljäntienristeyksestä. Jos Lopotti kiinnostaa, kannattaa kuitenkin tuo esikoinen lukea ensin. Sitten pääsee vähän paremmin kärryille alusta asti.

Nappaankin tällä Helmet-lukuhaastekohdan 45. suomalaisesta miehestä kertova kirja.